Katsoin pari päivää sitten elokuvan nimeltään Lion (2016).
Elokuva kertoo 5-vuotiaana Intiasta Australiaan adoptoidusta pojasta. Miten hän päätyi rakastavasta perheestä toiseen rakastavaan perheeseen eri maanosassa. Ja miten hänellä oli tarve tietää, mistä hän on kotoisin. Suomessa elokuva ei ole ollut kriitikoiden mieleen, mutta minuun se teki vaikutuksen. Sunny Pawar 5-vuotiaana Saroona teki sydäntäsärkevän suorituksen. Elokuva perustuu tosi tapahtumiin, mikä tekee siitä erityisen koskettavan.
Elokuvan pääosissa ovat Sunny Pawar, Dev Patel, Nicole Kidman, David Wenham ja Rooney Mara.
Lion IMDb:ssä
sunnuntai 20. toukokuuta 2018
lauantai 19. toukokuuta 2018
Ennakkoperintö?
Perheessämme on tapana vitsailla ennakkoperinnöistä - tavoista, ominaisuuksista tai sairauksista, joiden ajattelemme periytyneen alenevassa polvessa. On kyse sitten selkävaivoista, migreenistä tai innostuksesta askarteluun.
Tällä viikolla on uutisoitu kansainvälisestä tutkimuksesta, jonka mukaan PCOS-oireyhtymä, eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä saattaa johtua anti-Müllerian hormonista (AMH). Sen verran lääketieteellistä sisältöä tuon tutkimuksen tulokset ovat, etten edes yritä lähteä niitä referoimaan. Tutkijaryhmä kuitenkin uskoo, että tämä tieto voi auttaa kehittämään hoitomuotoja tähän maailman laajuisesti yleisimpään naisten hedelmättömyyden syyhyn.
Vaikka geenit selittävät vain 2-3% PCOS-tapauksista, niin tutkimusten mukaan PCOS-oireyhtymä periytyy äidiltä tyttärelle 50-70% todennäköisyydellä. Eli kun minulla on tämä PCOS-oireyhtymä, niin mahdollinen tuleva tyttäreni mitä todennäköisimmin saisi sen ennakkoperintönä jo paljon ennen syntymäänsä. Olen jo aiemmin miettinyt onko tämä maailma nyt tai tulevaisuudessa paikka, johon haluaisin lasteni syntyvän. Mutta ajatus siitä, että altistaisin tyttäreni kärsimään oireyhtymään liittyvistä oireista tuntuu musertavalta. Olen pian kaksi vuosikymmentä taistellut kuukautiskipujen ja epäsäännöllisten kuukautiskiertojen kanssa. Ja yli vuosikymmenen kamppaillut lapsettomuutta vastaan. Lisäksi PCOS-oireyhtymän kuvaan liittyy sellaisia oireita, jotka eivät minua ole vaivanneet, mutta jotka voisivat esiintyä tyttärelläni.
Toki tämä on sellainen asia, jonka kanssa pystyy elämään (lähes) normaalia elämää. Mahdollisesti oireyhtymää pystytään näiden tutkimustan myötä tulevaisuudessa lääkitsemään paremmin - niin lapsettomuuden kuin ihan kuukautiskiertojenkin kannalta. Ehkä minun tyttäreni ei haluaisi lapsia. Tai ehkä siihen mennessä lastenhankinta on ajankohtaista vielä myöhemmin kuin nykyään, jolloin oireyhtymä oireet saattavat helpottaa. Ja voihan olla, että saisinkin poikalapsen, jolle tämä ei periytyisikään.
Toisaalta olen itse kipuillut tätä asiaa henkisesti (ja fyysisestikin) hyvin paljon, enkä missään nimessä haluaisi oman lapseni joutuvan elämään tätä samaa ultramaratonin ja polkujuoksun risteytystä, jota itse olen tahkonnut. Ajatuskin tuntuu siltä, kuin joku puristaisi nyrkkiinsä sydäntäni ja istuisi keuhkojeni päällä.
Näiden tutkimustulosten myötä aloin (ehkä jopa ensimmäistä kertaa vakavasti) perehtyä adoptioon.
Tällä viikolla on uutisoitu kansainvälisestä tutkimuksesta, jonka mukaan PCOS-oireyhtymä, eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä saattaa johtua anti-Müllerian hormonista (AMH). Sen verran lääketieteellistä sisältöä tuon tutkimuksen tulokset ovat, etten edes yritä lähteä niitä referoimaan. Tutkijaryhmä kuitenkin uskoo, että tämä tieto voi auttaa kehittämään hoitomuotoja tähän maailman laajuisesti yleisimpään naisten hedelmättömyyden syyhyn.
Vaikka geenit selittävät vain 2-3% PCOS-tapauksista, niin tutkimusten mukaan PCOS-oireyhtymä periytyy äidiltä tyttärelle 50-70% todennäköisyydellä. Eli kun minulla on tämä PCOS-oireyhtymä, niin mahdollinen tuleva tyttäreni mitä todennäköisimmin saisi sen ennakkoperintönä jo paljon ennen syntymäänsä. Olen jo aiemmin miettinyt onko tämä maailma nyt tai tulevaisuudessa paikka, johon haluaisin lasteni syntyvän. Mutta ajatus siitä, että altistaisin tyttäreni kärsimään oireyhtymään liittyvistä oireista tuntuu musertavalta. Olen pian kaksi vuosikymmentä taistellut kuukautiskipujen ja epäsäännöllisten kuukautiskiertojen kanssa. Ja yli vuosikymmenen kamppaillut lapsettomuutta vastaan. Lisäksi PCOS-oireyhtymän kuvaan liittyy sellaisia oireita, jotka eivät minua ole vaivanneet, mutta jotka voisivat esiintyä tyttärelläni.
Toki tämä on sellainen asia, jonka kanssa pystyy elämään (lähes) normaalia elämää. Mahdollisesti oireyhtymää pystytään näiden tutkimustan myötä tulevaisuudessa lääkitsemään paremmin - niin lapsettomuuden kuin ihan kuukautiskiertojenkin kannalta. Ehkä minun tyttäreni ei haluaisi lapsia. Tai ehkä siihen mennessä lastenhankinta on ajankohtaista vielä myöhemmin kuin nykyään, jolloin oireyhtymä oireet saattavat helpottaa. Ja voihan olla, että saisinkin poikalapsen, jolle tämä ei periytyisikään.
Toisaalta olen itse kipuillut tätä asiaa henkisesti (ja fyysisestikin) hyvin paljon, enkä missään nimessä haluaisi oman lapseni joutuvan elämään tätä samaa ultramaratonin ja polkujuoksun risteytystä, jota itse olen tahkonnut. Ajatuskin tuntuu siltä, kuin joku puristaisi nyrkkiinsä sydäntäni ja istuisi keuhkojeni päällä.
Näiden tutkimustulosten myötä aloin (ehkä jopa ensimmäistä kertaa vakavasti) perehtyä adoptioon.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Luopumisen tuskaa
Olen pitänyt hiljaiseloa, kuten mahdolliset lukijat ovatkin huomanneet. Aika ajoin asia on noussut mieleen ja puheeksi läheisten kanssa. Seilaan jossain välitilassa. En haluaisi luopua lopullisesti toivosta. Toisaalta tiedostan, että en voi jättää elämättä lapsettomuuteni takia. On muitakin unelmia, ja jotkut niistä poissulkevat toisiaan. Kuitenkin tämä on ainoa unelma, joka on ollut aina olemassa ja josta olen aina ollut varma. Kaikki muut unelmat ovat tulleet ja menneet - suurin osa toteutumatta. Niitä ei ole tarvinnut jälkeenpäin edes surra. Tämän asian kanssa tuskailen edelleen.
Uutena tunteena olen huomannut kokevani, että lapsettomuussuruni on epäoikeutettua. Monet muutkin ovat kokeneet lapsettomuuden jossain muodossa. Olen alkanut uskoa muiden ihmisten vähättelyyn. Ehkä myös käyttämäni musta huumori on muuttunut huumorista totuudeksi mielessäni. Pääsen lapsettomuuteni kanssa paljon vähemmällä kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvia keskenmenoja. Tai sellaiset, joita on kohdannut sekundaarinen lapsettomuus - he tietävät jo mitä menettävät. Tieto lisää tuskaa. Sitä paitsi eihän minulla ole puolisoakaan. Eivätpä ainakaan sukulaiset enää utele, milloin meillä kuullaan pienten jalkojen ääntä.
Ehkä tästä syystä Maaret Kallion Lujasti lempeä -kirjoitus kosketti syvästi. Kirjoitus, joka aivan jokaisen ihmisen tulisi lukea ja sisäistää. Tässä asiassa hyvin moni myötätuntoiseksikin tarkoitettu lause saattaa tuntua veitseltä selässä.
Maaret Kallio suositteli blogissaan kirjaa, jonka taidan etsiä käsiini. Heli Pruukin, Raili Tiihosen ja Minna Tuomisen kirja Toisenlainen tie - Tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen (Kirjapaja 2015). Vaikuttaa kirjalta, joka olisi juuri sopivaa luettavaa tähän luopumisen tuskaan. Palataan tähän uudelleen, kunhan olen kirjan lukenut.
Uutena tunteena olen huomannut kokevani, että lapsettomuussuruni on epäoikeutettua. Monet muutkin ovat kokeneet lapsettomuuden jossain muodossa. Olen alkanut uskoa muiden ihmisten vähättelyyn. Ehkä myös käyttämäni musta huumori on muuttunut huumorista totuudeksi mielessäni. Pääsen lapsettomuuteni kanssa paljon vähemmällä kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvia keskenmenoja. Tai sellaiset, joita on kohdannut sekundaarinen lapsettomuus - he tietävät jo mitä menettävät. Tieto lisää tuskaa. Sitä paitsi eihän minulla ole puolisoakaan. Eivätpä ainakaan sukulaiset enää utele, milloin meillä kuullaan pienten jalkojen ääntä.
Ehkä tästä syystä Maaret Kallion Lujasti lempeä -kirjoitus kosketti syvästi. Kirjoitus, joka aivan jokaisen ihmisen tulisi lukea ja sisäistää. Tässä asiassa hyvin moni myötätuntoiseksikin tarkoitettu lause saattaa tuntua veitseltä selässä.
Maaret Kallio suositteli blogissaan kirjaa, jonka taidan etsiä käsiini. Heli Pruukin, Raili Tiihosen ja Minna Tuomisen kirja Toisenlainen tie - Tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen (Kirjapaja 2015). Vaikuttaa kirjalta, joka olisi juuri sopivaa luettavaa tähän luopumisen tuskaan. Palataan tähän uudelleen, kunhan olen kirjan lukenut.
(Maaret Kallio, 8.4.2016, blogi-kirjoitus "Lapsia ei tehdä, niitä saadaan #kirjaperjantai", maaretkallio.com)
perjantai 7. elokuuta 2015
Lapsettoman naisen unelmaduuni
Voisi kuvitella, että lapsettoman naisen unelmaduuni on keskellä miehiä. Miesten kanssa ei tarvitse seurata raskauden etenemistä, koska se ei näy päällepäin.
Kuinka väärässä olinkaan. Kun työkavereiden ikähaarukka on alle parikymppisestä lähes kuusikymppisiin, väliin mahtuu monenlaista elämäntilannetta. Muutaman lapset ovat muuttamassa kotoa. Toisten lapset miettivät mihin kouluun hakevat peruskoulun jälkeen. Osalla lapset aloittavat ala-asteen tai siirtyvät yläasteelle. Jotkut miettivät päiväkodin aloittamista. Olen perillä melkein jokaisen työkaverin lasten nykytilanteesta. Säännöllisesti esiteltävien kuvien avulla pystyn seuraamaan lasten kasvua ja kehitystä.
Yllättävää on se, että keskimäärin parin kuukauden välein joku työkavereistani jää isyyslomalle. Tänä vuonna elo-syyskuussa vaikuttaisi olevan ruuhka-aika. Mitäpä sitä pariskunnat muuta tekisivät vuoden pimeimpinä kuukausina.. Aiemmin en ollut kovin hyvin perilläisyysvapaista vanhempainvapaista, mutta nyt tiedän, että miehet ovat oikeutettuja yhdeksään viikkoon isyysvapaata. Näistä kolme viikkoa voidaan viettää äitiysloman aikana, ja loput kuusi viikkoa äitiysloman päättymisen jälkeen, kuitenkin ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta.
Kaikeksi iloksi miehille tuntuu olevan helppoa kertoa raskausuutisistaan minulle, työpaikan ainoalle naiselle. Kukaan ei kuitenkaan ole kysynyt onko minulla lapsia, miksi minulla ei ole lapsia tai haluaisinko lapsia. Se olisi varmaan miehille too much information.
Kuinka väärässä olinkaan. Kun työkavereiden ikähaarukka on alle parikymppisestä lähes kuusikymppisiin, väliin mahtuu monenlaista elämäntilannetta. Muutaman lapset ovat muuttamassa kotoa. Toisten lapset miettivät mihin kouluun hakevat peruskoulun jälkeen. Osalla lapset aloittavat ala-asteen tai siirtyvät yläasteelle. Jotkut miettivät päiväkodin aloittamista. Olen perillä melkein jokaisen työkaverin lasten nykytilanteesta. Säännöllisesti esiteltävien kuvien avulla pystyn seuraamaan lasten kasvua ja kehitystä.
Yllättävää on se, että keskimäärin parin kuukauden välein joku työkavereistani jää isyyslomalle. Tänä vuonna elo-syyskuussa vaikuttaisi olevan ruuhka-aika. Mitäpä sitä pariskunnat muuta tekisivät vuoden pimeimpinä kuukausina.. Aiemmin en ollut kovin hyvin perillä
Kaikeksi iloksi miehille tuntuu olevan helppoa kertoa raskausuutisistaan minulle, työpaikan ainoalle naiselle. Kukaan ei kuitenkaan ole kysynyt onko minulla lapsia, miksi minulla ei ole lapsia tai haluaisinko lapsia. Se olisi varmaan miehille too much information.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Maailmanlopun PMS
Viimeisimmän inseminaation jälkeen kiertoni ovat pysyneet (lähes) säännöllisinä, mitä ei ole aiemmin tapahtunut. Jotta tilanne ei olisi liian idyllinen, olen saanut seurakseni PMS-oireet. Oireet alkavat 1,5-2 viikkoa ennen kuukautisia ja jatkuvat ensimmäiset vuotopäivät. Ensimmäisillä kerroilla aloin itkeä autossa radiosta kuuluville noloille biiseille. Biisi-itkut olivat kevyttä kauraa verrattuna näihin maailmanlopun fiiliksiin. Juuri tuollaiset PMS-tuntemukset osuivat sopivasti äitienpäiväviikonlopulle.
Jostain syystä juuri tuona viikonloppuna katsottavaksi valikoitui sydäntä raastava rakkauselokuva. Sen jälkeen mietin tulenko koskaan kokemaan suurta rakkautta. Sivusta seuranneena tiedän, että on mahdollista kokea elokuvarakkautta. Sellaista ei ole kohdalleni sattunut ja toisaalta viime aikoina on tuntunut hyvin kaukaiselta ajatus, että antaisin jonkun kaksilahkeisen sotkea elämäni.
Aiemmin viikolla olin lukenut Helsingin Sanomista Trond H. Trosdahlin valokuvanäyttelystä Yksin viimeisellä matkalla. Koska synkistelin jo valmiiksi, huomasin miettiväni tulevatko minunkin hautajaiset aikanaan olemaan samanlaiset tyhjän huoneen hautajaiset. Ehkä pysyn sinkkuna ja lapsettomana ikuisesti, ja syystä tai toisesta etäännyn sukulaisistani ja ystävistäni.
Kevään aikana kävin labrakokeissa ja kolesteroliarvoni olivat hieman koholla. Muistin kuulleeni, että PCOS:n oireisiin voi kuulua kohonneet kolesteroliarvot. Halusin saada vahvistuksen muistikuvilleni ja netistä löysinkin artikkelin aiheesta. Artikkelissa mainitaan, että tyypillistä on pieni HDL-pitoisuus. Minulla HDL-arvot olivat korkeat, joten asiasta ei tarvinne huolestua. Huolta aiheutti kuitenkin viitteet siitä, että PCOS-naisilla on kohonnut riski sairastua kohtusyöpään. Artikkeli on suhteessa vanha, joten olisi kiinnostavaa lukea tuoreempia tutkimustuloksia asiasta. Joka tapauksessa PMS sai miettimään, onko järkeä jatkaa hedelmöityshoitoja, jos kuolenkin pian PCOS:n altistamana kohtusyöpään. Tai jonkun hullun ohittelijan ajaessa auton keulaan metsätaipaleella.
Onneksi kierron alussa psyykkiset oireet helpottavat eikä elämä enää tunnu yhtä synkältä.
Päättäessäni kirjoittaa PMS-oireistani, löysin blogini luonnoksista viime lokakuulta kirjoituksen raakileen, johon olin kirjoittanut kahdesta pelosta. Tuolloin minua pelotti ajatus, että ehkä tulen olemaan lapseton lopun elämääni. Enemmän minua kuitenkin pelotti havainto, että tunneihmiseksi koin olevani kummallisen tunteeton. En ole silloin osannut yhdistää mietteitäni PMS-oireeksi, mutta luonnoksen päiväys paljasti, että mietteet ovat ajoittuneet viikkoa ennen kuukautisia. Merkintä lokikirjaan: PMS-oireista tuli osa elämääni lokakuussa 2014.
Jostain syystä juuri tuona viikonloppuna katsottavaksi valikoitui sydäntä raastava rakkauselokuva. Sen jälkeen mietin tulenko koskaan kokemaan suurta rakkautta. Sivusta seuranneena tiedän, että on mahdollista kokea elokuvarakkautta. Sellaista ei ole kohdalleni sattunut ja toisaalta viime aikoina on tuntunut hyvin kaukaiselta ajatus, että antaisin jonkun kaksilahkeisen sotkea elämäni.
Aiemmin viikolla olin lukenut Helsingin Sanomista Trond H. Trosdahlin valokuvanäyttelystä Yksin viimeisellä matkalla. Koska synkistelin jo valmiiksi, huomasin miettiväni tulevatko minunkin hautajaiset aikanaan olemaan samanlaiset tyhjän huoneen hautajaiset. Ehkä pysyn sinkkuna ja lapsettomana ikuisesti, ja syystä tai toisesta etäännyn sukulaisistani ja ystävistäni.
Kevään aikana kävin labrakokeissa ja kolesteroliarvoni olivat hieman koholla. Muistin kuulleeni, että PCOS:n oireisiin voi kuulua kohonneet kolesteroliarvot. Halusin saada vahvistuksen muistikuvilleni ja netistä löysinkin artikkelin aiheesta. Artikkelissa mainitaan, että tyypillistä on pieni HDL-pitoisuus. Minulla HDL-arvot olivat korkeat, joten asiasta ei tarvinne huolestua. Huolta aiheutti kuitenkin viitteet siitä, että PCOS-naisilla on kohonnut riski sairastua kohtusyöpään. Artikkeli on suhteessa vanha, joten olisi kiinnostavaa lukea tuoreempia tutkimustuloksia asiasta. Joka tapauksessa PMS sai miettimään, onko järkeä jatkaa hedelmöityshoitoja, jos kuolenkin pian PCOS:n altistamana kohtusyöpään. Tai jonkun hullun ohittelijan ajaessa auton keulaan metsätaipaleella.
Onneksi kierron alussa psyykkiset oireet helpottavat eikä elämä enää tunnu yhtä synkältä.
Päättäessäni kirjoittaa PMS-oireistani, löysin blogini luonnoksista viime lokakuulta kirjoituksen raakileen, johon olin kirjoittanut kahdesta pelosta. Tuolloin minua pelotti ajatus, että ehkä tulen olemaan lapseton lopun elämääni. Enemmän minua kuitenkin pelotti havainto, että tunneihmiseksi koin olevani kummallisen tunteeton. En ole silloin osannut yhdistää mietteitäni PMS-oireeksi, mutta luonnoksen päiväys paljasti, että mietteet ovat ajoittuneet viikkoa ennen kuukautisia. Merkintä lokikirjaan: PMS-oireista tuli osa elämääni lokakuussa 2014.
lauantai 23. toukokuuta 2015
Pyhistä pahin
Olen sulatellut ajatuksiani äitienpäivästä ja Lapsettomien lauantaista. Rakas ystäväni käytti äitienpäivästä mielestäni erittäin hyvin kuvaavaa sanaparia "pyhistä pahin". Hänelle ja minulle äitienpäivä on eri syistä pyhistä pahin. Niin myös monelle muulle.
Some täyttyi äitiyden ihanuudesta koko äitienpäiväviikonlopuksi. Äitiys on unelmien täyttymys. Parasta, mitä elämä voi antaa. Saavutuksista suurin.
Äitienpäivän aattona on jo 22 kertaa vietetty Lapsettomien lauantaita. Siitä some ei täyttynyt, ei ainakaan minun kontaktieni keskuudessa. Minulle tämä oli yhdeksäs. Päivän tarkoitus on muistuttaa, että vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Monille lapsettomuus on tuntematon käsite. Ja useille edelleen aihe, josta on jopa suotavaa kommentoidailkeästi lapsettomille ihmisille.
Minäkin olen suhtautunut tuohon viikonloppuun kapeakatseisesti. Ystävieni kanssa keskustellessa opin, että ei ole vain yhtä tapaa kipuilla tuona viikonloppuna.
Osa suree samalla tavalla kuin minä, lapsettoman lapsettomuutta (primaari lapsettomuus). Lasta ei kuulu, vaikka lapselle on annettu lupa tulla. On saattanut löytyä jokin lääketieteellinen syy, miksi raskaus ei ole saanut alkuaan. Tai ehkä onkin, mutta se on keskeytynyt. Tai ehkä mitään syytä ei tutkimuksista huolimatta ole löytynyt. Syli on tyhjä, vuodesta toiseen.
Toisilla suru on lapsellisen lapsettomuutta (sekundaarinen lapsettomuus). Perheessä on lapsi, mutta olisi tilaa ja rakkautta toiselle, kolmannelle. Kuuluisi olla onnellinen lapsestaan ja sitä varmasti onkin, mutta samalla sisällä kytee suru niistä lapsista, joita ei ole saanut. Ihmiset ympärillä kääntävät veistä haavassa ja heidän mielestään vanhemmuudesta ei tiedä mitään, jos on vain yksi lapsi. "Toista se on kahden (tai useamman) lapsen kanssa!" Joidenkin todellisten äitien (ja joskus jopa ammattilaislastenhoitajien) mielestä sisaruksettomuus selittää lapsen luonteen, käyttäytymisen ja tavat täysin. Sisaruksethan on ainoa keino oppia pitämään puoliaan tai jakamaan omastaan, muutaman esimerkin sanoakseni.
Jotkut surevat keskenmenoissa menettämiään lapsia. Vaikka elämä jatkuu, niin menetyksen muistaa.
Eräiden äitiyttä varjostaa eron jälkeinen yhteishuoltajuus. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Siitä syystä joutuu välillä olemaan erossa lapsestaan. Ehkä joutuu olemaan jopa huolissaan lapsestaan, vaikka hän onkin toisen vanhemman luona.
Joidenkin kohdalla kyseessä on elämäntilannelapsettomuus. Lasta toivoo kovasti, mutta elämäntilanne syystä tai toisesta ei ole sopiva perheen perustamiselle. Ehkä ei ole löytynyt sopivaa puolisoa isäksi. Tai ehkä puoliso ei haluakaan lapsia. Myös jokin sairaus ja sen hoito ovat esteenä raskaudelle tai adoptiolle.
Lisäksi on lapsenlapsettomuudesta kärsiviä. Olisi aikaa ja rakkautta hoitaa lapsenlapsia, mutta omat lapset eivät halua tai voi saada lapsia.
Sitten on niitä, jotka ovat menettäneet lapsensa tai äitinsä ja erityisesti äitienpäivänä tuo suru kouraisee sisuksia.
Lapsettomuus ei ole suoraviivaista tai yksiselitteistä. Eikä sitä ole vanhemmuuskaan. Ei ole yhtä tapaa olla äiti tai isä, eikä ole yhtä tapaa olla lapseton. Älä tuomitse. Yritä ymmärtää. Kunnioita toisten tilannetta ja tapoja. Ole hienotunteinen - älä kommentoi ja utele, jos ei läheisesi itse ota asiaa puheeksi.
Some täyttyi äitiyden ihanuudesta koko äitienpäiväviikonlopuksi. Äitiys on unelmien täyttymys. Parasta, mitä elämä voi antaa. Saavutuksista suurin.
Äitienpäivän aattona on jo 22 kertaa vietetty Lapsettomien lauantaita. Siitä some ei täyttynyt, ei ainakaan minun kontaktieni keskuudessa. Minulle tämä oli yhdeksäs. Päivän tarkoitus on muistuttaa, että vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Monille lapsettomuus on tuntematon käsite. Ja useille edelleen aihe, josta on jopa suotavaa kommentoida
Minäkin olen suhtautunut tuohon viikonloppuun kapeakatseisesti. Ystävieni kanssa keskustellessa opin, että ei ole vain yhtä tapaa kipuilla tuona viikonloppuna.
Osa suree samalla tavalla kuin minä, lapsettoman lapsettomuutta (primaari lapsettomuus). Lasta ei kuulu, vaikka lapselle on annettu lupa tulla. On saattanut löytyä jokin lääketieteellinen syy, miksi raskaus ei ole saanut alkuaan. Tai ehkä onkin, mutta se on keskeytynyt. Tai ehkä mitään syytä ei tutkimuksista huolimatta ole löytynyt. Syli on tyhjä, vuodesta toiseen.
Toisilla suru on lapsellisen lapsettomuutta (sekundaarinen lapsettomuus). Perheessä on lapsi, mutta olisi tilaa ja rakkautta toiselle, kolmannelle. Kuuluisi olla onnellinen lapsestaan ja sitä varmasti onkin, mutta samalla sisällä kytee suru niistä lapsista, joita ei ole saanut. Ihmiset ympärillä kääntävät veistä haavassa ja heidän mielestään vanhemmuudesta ei tiedä mitään, jos on vain yksi lapsi. "Toista se on kahden (tai useamman) lapsen kanssa!" Joidenkin todellisten äitien (ja joskus jopa ammattilaislastenhoitajien) mielestä sisaruksettomuus selittää lapsen luonteen, käyttäytymisen ja tavat täysin. Sisaruksethan on ainoa keino oppia pitämään puoliaan tai jakamaan omastaan, muutaman esimerkin sanoakseni.
Jotkut surevat keskenmenoissa menettämiään lapsia. Vaikka elämä jatkuu, niin menetyksen muistaa.
Eräiden äitiyttä varjostaa eron jälkeinen yhteishuoltajuus. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Siitä syystä joutuu välillä olemaan erossa lapsestaan. Ehkä joutuu olemaan jopa huolissaan lapsestaan, vaikka hän onkin toisen vanhemman luona.
Joidenkin kohdalla kyseessä on elämäntilannelapsettomuus. Lasta toivoo kovasti, mutta elämäntilanne syystä tai toisesta ei ole sopiva perheen perustamiselle. Ehkä ei ole löytynyt sopivaa puolisoa isäksi. Tai ehkä puoliso ei haluakaan lapsia. Myös jokin sairaus ja sen hoito ovat esteenä raskaudelle tai adoptiolle.
Lisäksi on lapsenlapsettomuudesta kärsiviä. Olisi aikaa ja rakkautta hoitaa lapsenlapsia, mutta omat lapset eivät halua tai voi saada lapsia.
Sitten on niitä, jotka ovat menettäneet lapsensa tai äitinsä ja erityisesti äitienpäivänä tuo suru kouraisee sisuksia.
Lapsettomuus ei ole suoraviivaista tai yksiselitteistä. Eikä sitä ole vanhemmuuskaan. Ei ole yhtä tapaa olla äiti tai isä, eikä ole yhtä tapaa olla lapseton. Älä tuomitse. Yritä ymmärtää. Kunnioita toisten tilannetta ja tapoja. Ole hienotunteinen - älä kommentoi ja utele, jos ei läheisesi itse ota asiaa puheeksi.
keskiviikko 24. joulukuuta 2014
Lasten juhla
Entisessä elämässä olin jouluihminen. Askartelin ja postitin noin neljäkymmentä joulukorttia ystäville ja sukulaisille. Ripustin jouluvaloja ikkunoihin. Koristelin joulukuusen. Leivoin pipareita ja joulutorttuja. Paistoin kinkun. Joululauluja aloin kuuntelemaan jo elokuussa. Tein (mielestäni) kauniita lahjapaketteja, ja se olikin suosikkini jouluvalmisteluista.
Nykyään näen kaikkialla ympärilläni kuinka äidit ja isät valmistautuvat jouluun lastensa kanssa. Mielessäni näen kuinka tekisin lasteni kanssa samoja asioita. Hakisimme yhdessä kuusen metsästä. Koristelisimme sen. Leipoisimme hauskoja pipareita. Kirjoittaisimme joululahjatoivelistan. Jännittäisimme joulun lähestymistä. Joulu on lasten juhla.
Ja sitten kupla särkyy. Joulu on yksi iso muistutus lapsettomuudesta.
Nykyään näen kaikkialla ympärilläni kuinka äidit ja isät valmistautuvat jouluun lastensa kanssa. Mielessäni näen kuinka tekisin lasteni kanssa samoja asioita. Hakisimme yhdessä kuusen metsästä. Koristelisimme sen. Leipoisimme hauskoja pipareita. Kirjoittaisimme joululahjatoivelistan. Jännittäisimme joulun lähestymistä. Joulu on lasten juhla.
Ja sitten kupla särkyy. Joulu on yksi iso muistutus lapsettomuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)