Ei polku tää vie mihinkään?

Olenko suunnitellut tämän hobitti-polkuni liian tarkasti? Pitäisikö sattumalle antaa mahdollisuus? Entä jos jossain olisikin olemassa isä eikä vain anonyymi vauvansiemenien lahjoittaja? Jos minä tietäisin sen ja jättäisin kertomatta tai keksisin jonkin tarinan, pystyisinkö elämään itseni kanssa? Ja kun jossain vaiheessa asia paljastuisi, miten luottamus palautettaisiin? Tuntisiko lapseni itsensä hylätyksi, jos olisikin isä, joka ei olisikaan halunnut meitä tai ennen kaikkea häntä? Entäs sitten tietoinen valinta? Jos etsisinkin käsiini miehen, joka haluaa isäksi yhtä paljon kuin minä haluan äidiksi. Voisiko tietoinen yhteishuoltajuus olla vaihtoehto? Olisiko minusta jakamaan vastuu jonkun tutun tai tuntemattoman miehen kanssa, joka ei olisi puolisoni?

Olen ollut lomalla. Lomalla Hobitti-projektistani. Olen ottanut etäisyyttä projektiin - tai ainakin yrittää ottaa - ja toisaalta jutellut ystävieni kanssa. Etäisyys ja juttelu ovat saaneet miettimään projektiani eri näkökulmista. Yllä näkökulmien aikaansaamia kysymyksiä.

Mutta äitille terveisiä: suureen osaan kysymyksistä vastaan epäroimättä "ei".

Lapseton uratäti?

Vietän mielelläni aikaa siskoni lasten kanssa. Lähinnä erilaisten pelien parissa. Lautapelejä. Ulkopelejä. Konsolipelejä. Kerran-pari vuodessa käymme elokuvissa. Joskus jopa huvipuistossa. Olemmepa käyneet myös konsertissa. Pyrin ottamaan kaiken irti siitä ajasta, mitä he haluavat viettää kanssani. Teini-ikä kolkuttelee nurkan takana, eikä sen jälkeen mikään ole enää entisellään. Täti ei enää olekaan coolein ihminen maan päällä.

Toisaalta itselläni on edelleen läheiset välit kummitätiini, joten toivoa ehkä on.

En tiedä johtuiko epäonnisesta projektistani, mutta joululahjapolitiikkani riistäytyi hieman käsistä siskon lasten kohdalla. Joskus on ollut vaikeuksia keksiä lahjoja, mutta nyt ideoita tuli päivittäin lisää. Ponia en sentään ollut ostamassa, tai Lontoon matkoja. Vielä. Ehkä sekin on edessä, jos omia lapsia ei ilmaannu.

Olen kuitenkin samaa mieltä kuin Hesarin kolumnisti:
"Tätiyden ydin ei ole kuitenkaan materiassa vaan lapsen kanssa vietetyssä ajassa."

(Annamari Sipilä, 13.1.2014, kolumni "Täti on lapsen paras kaveri", Helsingin Sanomat)

Seurattuani ympärilläni olevia perheitä, vaikuttaisi usein pätevän sanonta "veri on vettä sakeampaa". Verisukua olevat tädit ja sedät pyrkivät usein olemaan enemmän läsnä. Ystäväkummit turvautuvat helpommin postitettaviin lahjoihin. Minulla on ollut onni, että puolet kummeistani ovat pysyneet osana elämääni näihin päiviin saakka. Toivoisin sitä samaa mahdollisille omille lapsilleni. Erityisesti, jos heiltä puuttuu toinen vanhemmista. Olen jo tarkkaillut ihmisiä lähelläni. Kenellä olisi aitoa halua pysyä lapseni elämässä hyvinä ja huonoina aikoina, ehkä jopa vuosikymmenien ajan? Kenellä olisi tietoja ja taitoja, joita minä en voi lapselleni antaa, mutta joita haluaisin hänelle jostain muualta ammentaa? Tämä tulee olemaan itselleni hyvin vaikea valinta, mikäli joskus ajankohtaiseksi tulee.