sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Luopumisen tuskaa

Olen pitänyt hiljaiseloa, kuten mahdolliset lukijat ovatkin huomanneet. Aika ajoin asia on noussut mieleen ja puheeksi läheisten kanssa. Seilaan jossain välitilassa. En haluaisi luopua lopullisesti toivosta. Toisaalta tiedostan, että en voi jättää elämättä lapsettomuuteni takia. On muitakin unelmia, ja jotkut niistä poissulkevat toisiaan. Kuitenkin tämä on ainoa unelma, joka on ollut aina olemassa ja josta olen aina ollut varma. Kaikki muut unelmat ovat tulleet ja menneet - suurin osa toteutumatta. Niitä ei ole tarvinnut jälkeenpäin edes surra. Tämän asian kanssa tuskailen edelleen.

Uutena tunteena olen huomannut kokevani, että lapsettomuussuruni on epäoikeutettua. Monet muutkin ovat kokeneet lapsettomuuden jossain muodossa. Olen alkanut uskoa muiden ihmisten vähättelyyn. Ehkä myös käyttämäni musta huumori on muuttunut huumorista totuudeksi mielessäni. Pääsen lapsettomuuteni kanssa paljon vähemmällä kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvia keskenmenoja. Tai sellaiset, joita on kohdannut sekundaarinen lapsettomuus - he tietävät jo mitä menettävät. Tieto lisää tuskaa. Sitä paitsi eihän minulla ole puolisoakaan. Eivätpä ainakaan sukulaiset enää utele, milloin meillä kuullaan pienten jalkojen ääntä.

Ehkä tästä syystä Maaret Kallion Lujasti lempeä -kirjoitus kosketti syvästi. Kirjoitus, joka aivan jokaisen ihmisen tulisi lukea ja sisäistää. Tässä asiassa hyvin moni myötätuntoiseksikin tarkoitettu lause saattaa tuntua veitseltä selässä.


Maaret Kallio suositteli blogissaan kirjaa, jonka taidan etsiä käsiini. Heli Pruukin, Raili Tiihosen ja Minna Tuomisen kirja Toisenlainen tie - Tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen (Kirjapaja 2015). Vaikuttaa kirjalta, joka olisi juuri sopivaa luettavaa tähän luopumisen tuskaan. Palataan tähän uudelleen, kunhan olen kirjan lukenut.