Psykologian sulattelua, osa 2

Toinen psykologin käynti oli hieman kevyempi kuin ensimmäinen. Keskustelun sisältö vaatii ehkä hieman pureskelua ja sulattelua ennen kuin saan siitä kaiken tarvitsemani irti?

Itsekkäästi edelleen riistän mahdolliselta tulevalta lapseltani isän. Lapsi tulee kipuilemaan isättömyyttä ja esittämään kysymyksiä. Hän tulee kahdetimaan kerho- ja koulukavereita, jotka tekevät isiensä kanssa kaikkea kivaa. Ja vaikka voin tehdä lapseni kanssa kaikkea sitä, mitä isäkin (olen siis feministi!!) - esimerkiksi käydä kalassa tai pelata jalkapalloa - niin lapsi tarvitsee miehen katsetta. Katsetta, joka kertoo miten asioihin reagoidaan miehenä. Katsetta, jossa on ihailua. Tuon mystisen katseen lisäksi isän läsnäolo on erilaista kuin äidin.

Toivon osaavani valita ystävistäni tai lähipiiristäni sellaisen miehen, joka haluaisi olla mahdolliselle lapselleni kummi-ihminen. Miehen, joka on kiinnostunut hänen elämästään ja tekemisistään kaikissa elämänvaiheissa.

Näiltä psykologin käynneiltä odotin saavani työkaluja käsitellä asiaa lapsen kanssa, eri ikävaiheissa. Vastauksia ei kuulemma ole. Suositteli olemaan rehellinen asiasta. Ja olemaan suvaitsevainen roolimalli. Jos hyväksyn erilaisuuden ympärilläni, on lapsen helpompi hyväksyä oma erilaisuutensa isättömänä lapsena.

Murrosiässä lapsi todennäköisesti tulee kipuilemaan isättömyyttään eniten. Vaatimaan vastauksia siitä millainen henkilö "isä" on. Silloin tulen olemaan heikoimmillani, koska minulla ei ole antaa muita vastauksia kuin ne, jotka itse olen luovuttajasta saanut.


Lopuksi hän suositteli paria kirjaa

- Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Kustannusossakeyhtiö Otava, 2006
Jännittävää, että olen ostanut kyseisen kirjan entisessä elämässä lapsettomuushoitojen aikaan. Myönnän, että en ole lukenut kirjaa. Olen heittänyt kirjan jo menemään, mutta siskoni on kaikessa viisaudessa säilyttänyt sitä tätä hetkeä varten!

- Satukirja, jonka nimeä tai tekijää ei muistanut, mutta jossa eläintarinoiden kautta käsitellään erilaisin menetelmin syntyneitä perheitä. Adoptiota, lahjasoluja, IVF ja ihan lapsettomuuttakin. Kommenttia kehiin, jos joku tietää mistä kirjasta on kyse!

Matematiikkaa

Pariskuntien matemaattiset taidot ovat usein vajavaisia tai sitten he pyrkivät uudenlaiseen matemaattiseen ratkaisuun:
1+1=3

Ei tämä minunkaan projektini vakuuta insinööriopintojen tuloksista:
1+0=2

Tähän saakka olen yrittänyt muistaa, että matematiikka saattaa olla hyvinkin järkevää ja lopputulos voi olla loogisin mahdollinen:
1+0=1

Olen kuvitellut miettineeni asiaa paljon ja monelta kannalta, mutta paljon olen jättänyt miettimättä. Suurin syy on siinä, että raskautuminen sairauteni kanssa ei ole ollenkaan varmaa (ei toki muutenkaan), ja olen pyrkinyt pysymään jalat maassa. Herättämättä liikaa toivoa itsessäni. Etten putoa korkealta, kun (jos) hoidot eivät tuota toivottua tulosta. Toisaalta toivottu tulos on myös se, että saan jonkin vastauksen mieltäni askarruttavaan asiaan. Jos lopputulos on tuo viimeisin matemaattinen kaava, voin alkaa etsiä uutta suuntaa elämääni. Uusia unelmia.

Ehkä siksi psykologin kanssa keskustellessa tuli itsekäs olo. En ole uskaltanut ajatella kovinkaan paljon sitä mahdollisuutta, että hoidot onnistuisivat. Kun psykologi nyt kuitenkin pakotti katsomaan kauemmas, lähes mahdottoman kauas, huomaan jalkojeni hieman irronneen maasta.

Yhdelle ystävistäni lupasin jo keväällä, etten mene täysin rikki, jos hoidot eivät onnistukaan. Saatan pian tarvita ankkurin.

Ripaus mustaa (tai ehkä sittenkin värikästä) huumoria tähän päivään. Toinen ystäväni kysyi tänään olenko ajatellut mitä teen, jos hoidot eivät onnistukaan. Lupasin siinä tapauksessa hankkia silarit ja hakeutua Big Brotheriin.

Oikeasti luultavasti suren jonkin aikaa. Sen jälkeen saatan matkustella tai ottaa laulutunteja. Tai ehkä hurahdan liitovarjoiluun.

Psykologiaa ja piruja, osa 1

Ensimmäinen psykologin käynti takana. Yllätyin kuinka raskas kokemus se oli.

Pääasiassa keskityttiin siihen, että olen yksin. Täysin yksin. Kuinka raskasta tulee olemaan, koska olen yksin. Ja mitä jos sairastun, miten sitten selviydyn. Jos vauvan rytmit ovat sekaisin, ja pitäisi jaksaa töissä. Jos olen väsynyt. Tai kuumeessa. Tai ajan kolarin ja joudun sairaalaan. Tai kuolen. Piruja maalattiin seinille oikein urakalla. Ja ymmärrän toki syyn. Mutta voihan normaalikin pariskunta joutua tilanteeseen, että toinen on yksin. Tai molemmat kuolee yllättäin. Suositteli selvittämään onko perheessäni tai ystävissäni sellaista ihmistä, joihon voin tarvittaessa turvautua - tiukan paikan tullen.

Lisäksi verkostoni on suppea. Oikeastaan hän laski verkostooni vain kanssani samalla paikkakunnalla asuvat ystävät, joiden kanssa olen mielestäni paljon tekemisissä. Viikottain ei ole paljon. Päivittäin olisi riittävästi. Jälleen ymmärrän, että mitä enemmän ollaan tekemisissä, sen läheisempiä ollaan ja kynnys pyytää (tai tarjota) apua on pienempi. Taidan olla jonkin verran erakko, koska viihdyn itseksenikin enkä aivan päivittäin jaksa olla sosiaalinen.

Lopuksi puhuttiin hieman myös siitä, miten lapsi tulee kokemaan isättömyyden. Siitä enemmän seuraavalla tapaamisella.

Kaikkiaan tuli itsekäs olo. Niin kuin olisi kertakaikkisen väärin haluta vanhemmaksi yksin. Ymmärrän tietysti, että asioita on syytä miettiä. Kaikista näkökulmista. Erityisesti mahdollisen lapsen kannalta. Ehkä noiden psykologin tapaamisten tarkoitus on erotella jyvät akanoista - saada epävarmat luopumaan projektista.

Iltakävely koiran kanssa vesisateessa kevensi vähän oloa. Samana iltana en jaksanut keskustella tapaamisesta muuta kuin äitini kanssa, mutta seuraavana päivänä käydyt keskustelut siskoni ja läheisten ystävieni kanssa auttoivat myös. Pirut maalataan piiloon valoisammilla ajatuksilla ja fiiliksillä.

Se on tie elämän

Viime viikkoina olen miettinyt onko elämässä mitään järkeä. Kaikki meistä syntyy kuollakseen jonain päivänä. Kukaan ei tiedä omaa tai läheistensä hetkeä. Ei syntymälle, eikä kuolemalle.

Syvissä mietteissä on siis uitu. Hieman jännittää näiden pohdintojen jälkeen mennä keskustelemaan psykologin kanssa. Onhan hän varmasti kuullut kaiken ja enemmänkin, mutta kuvittelin valmistautuvani ensimmäiseen tapaamiseen hyvin ja puhkuvani innosta. En ole edes muistanut miettiä, miten minun ja lapsen elämään vaikuttaisi se, ettei perheessä ole isää.

Jotain sentään olen saanut aikaan. Kävin labrakokeissa, joihin sain lähetteen jo keväällä. Melkoista laskelmointia noiden labrojen ajoittaminen. Kilpirauhaskokeet pitää ottaa klo 8-12. Ja muistaakseni prolaktiini klo 10-14. Vahingossa satuin käymään yhdentoista aikoihin. Enpä edes tiennyt tuota etukäteen. Vaihteleekohan nuo suositukset laboratoriokohtaisesti.