Tällä viikolla on uutisoitu kansainvälisestä tutkimuksesta, jonka mukaan PCOS-oireyhtymä, eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä saattaa johtua anti-Müllerian hormonista (AMH). Sen verran lääketieteellistä sisältöä tuon tutkimuksen tulokset ovat, etten edes yritä lähteä niitä referoimaan. Tutkijaryhmä kuitenkin uskoo, että tämä tieto voi auttaa kehittämään hoitomuotoja tähän maailman laajuisesti yleisimpään naisten hedelmättömyyden syyhyn.
Vaikka geenit selittävät vain 2-3% PCOS-tapauksista, niin tutkimusten mukaan PCOS-oireyhtymä periytyy äidiltä tyttärelle 50-70% todennäköisyydellä. Eli kun minulla on tämä PCOS-oireyhtymä, niin mahdollinen tuleva tyttäreni mitä todennäköisimmin saisi sen ennakkoperintönä jo paljon ennen syntymäänsä. Olen jo aiemmin miettinyt onko tämä maailma nyt tai tulevaisuudessa paikka, johon haluaisin lasteni syntyvän. Mutta ajatus siitä, että altistaisin tyttäreni kärsimään oireyhtymään liittyvistä oireista tuntuu musertavalta. Olen pian kaksi vuosikymmentä taistellut kuukautiskipujen ja epäsäännöllisten kuukautiskiertojen kanssa. Ja yli vuosikymmenen kamppaillut lapsettomuutta vastaan. Lisäksi PCOS-oireyhtymän kuvaan liittyy sellaisia oireita, jotka eivät minua ole vaivanneet, mutta jotka voisivat esiintyä tyttärelläni.
Toki tämä on sellainen asia, jonka kanssa pystyy elämään (lähes) normaalia elämää. Mahdollisesti oireyhtymää pystytään näiden tutkimustan myötä tulevaisuudessa lääkitsemään paremmin - niin lapsettomuuden kuin ihan kuukautiskiertojenkin kannalta. Ehkä minun tyttäreni ei haluaisi lapsia. Tai ehkä siihen mennessä lastenhankinta on ajankohtaista vielä myöhemmin kuin nykyään, jolloin oireyhtymä oireet saattavat helpottaa. Ja voihan olla, että saisinkin poikalapsen, jolle tämä ei periytyisikään.
Toisaalta olen itse kipuillut tätä asiaa henkisesti (ja fyysisestikin) hyvin paljon, enkä missään nimessä haluaisi oman lapseni joutuvan elämään tätä samaa ultramaratonin ja polkujuoksun risteytystä, jota itse olen tahkonnut. Ajatuskin tuntuu siltä, kuin joku puristaisi nyrkkiinsä sydäntäni ja istuisi keuhkojeni päällä.
Näiden tutkimustulosten myötä aloin (ehkä jopa ensimmäistä kertaa vakavasti) perehtyä adoptioon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti