Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, mitä olisin valmis kertomaan ihmisille lapseni syntyperästä.
Tähän saakka olen melko avoimesti kertonut projektistani. Haluan olla lapselleni rehellinen hänen syntyperästään. Hänellä ei ole isää. On vain luovuttaja, jonka lahjoittamasta vauvansiemenestä Hän saa alkunsa. Toivon, että myös elämässämme olevien ihmisten ei tarvitse pelätä sanomisiaan Hänen kuultensa.
Läheisten lasten on varmasti vaikea ymmärtää, että jollain ei ole isää. Ei lähi-isää. Ei etäisää. Ei viikonloppuisää. Ei edes isää, joka "on lähtenyt merille". Ihmetystä aiheuttaa varmasti myös se, että joku voi saada vauvan ilman puolisoa. Suomessa pienetkään lapset eivät taida uskoa haikaran tuovan vauvat. Lapset ovat fiksuja, ja ymmärtävät paljon enemmän kuin me aikuiset uskomme heidän ymmärtävän. Lapset pohtivat asioita mielessään ja tekevät johtopäätöksiä.
En ole vielä muodostanut mielessäni vastauksia kaikkeen tuohon. Onneksi minulla toistaiseksi on aikaa.
On kuitenkin olemassa yhteisöjä, joiden ei mielestäni tarvitse tietää aivan kaikkea. Tällä hetkellä koen, että työyhteisöni ei tarvitse tietää tästä "neitseellisestä sikiämisestä". En myöskään halua, että työyhteisössä valtaisi käsitystä baari-illan vahingosta. Voinko siis vain jättää kommentoimatta mitään asiaan, jos joku kysyy isästä? Tai voinko ruokkia käsitystä salatusta puolisosta?
Itse en sanoisi töissä muuta kuin että isä ei ole kuvioissa. Jos joku ihmettelisi. Kihisköön sitten uteliaisuudesta. :) Lapsen alkuperä ei millään tavalla kuulu työyhteisölle. -milla-
VastaaPoistaMun mielestä ihan kumpi vaan on ok. Erityisesti, jos et muutenkaan puhu työpaikalla yksityisasioistasi.
VastaaPoistaTosin tilapäisen hoitovapaan saamisen edellytyksenä on se, että lapsen toinen vanhempi on töissä, niin pomolle joudut luultavasti kertomaan, että toinen vanhempi ei ole käytettävissä, mutta tietysti hänellä on salassapitovelvollisuus tällaisissa asioisssa. Pohjoisempi Heidi.
Vaikea kysymys... Itse ehkä kertoisin totuuden avoimesti, koska ainakin omassa työyhteisössäni on muutamia juorukelloja, jotka todennäköisesti vetäisivät tilanteesta omat johtopäätöksensä ja levittäisivät sitä sitten totuutena. :/
VastaaPoistaAinahan voi ruokkia mielikuvia salatusta puolisosta kuten Clark Kent. Tai sitten rohkesti kertoa miten asia on, ehkä mielellään vielä jossain sivulauseessa joka korostaa sitä, että asiassa ei ole mitään hävettävää eikä epänormaalia. Mielestäni on jo äärimmäisen rohkeaa ja ihailtavaa lähteä koko projektiin, joten työpaikalla asiasta kertomisen pitäisi olla ihan piece of cace. Sehän on loppujen lopuksi ihan sama mitä siitä ajatellaan ja luulen suurimman osan ihmisistä kokevan ihailua noin rohkeaa naista kohtaan. Voimaa, viisautta ja rohkeutta kaikkeen, you know. -Henna-
VastaaPoistaHei, itse olen raskaana 8+0 juuri lahjasiemenillä. Itse en aio yhdellekään töissä sanoa, ei kuulu kenellekään. Ihan vain yksinhuoltajana tai ainoana vanhempana. Lapselle tulee kertoa sekä lähipiirille, koska muuten voi olla lapselle haitallista. Minua mietityttää jo kouluunmeno ja murrosikä, joissa kummassakin vaiheessa voi olla lapselle miettimisen paikka. Tsemppiä projektiin!
VastaaPoistaKiitos kommenteistanne, Anonyymit!
VastaaPoistaTyöskentelen miesvaltaisessa yrityksessä ja luulen, etteivät miehet jaksa kovin paljon juoruta asiasta. Vapaa-ajalla en ole työkavereideni kanssa tekemisissä, joten heidän arvailuillaan ei ole suurta merkitystä.
Pohjoisemman Heidin pointti pomolle kertomisesta oli ihan hyvä. Ehkä hän muistaa salassapitovelvollisuutensa.
Hennan mainitsema Clark Kent on houkutteleva vaihtoehto! :D Ystäväni kanssa keskustelimme kulissirauhanturvaajaisästä, joka on hyvin vähän läsnä elämässämme. Aiemmin olen ajatellut, että läheiseni saavat ruokkia puolituttujen epätietoisuutta kaikin tavoin. Kunnes muistin, että kyseessä ei ole pelkästään minun elämäni. Lapseni saattaisi jonain päivänä joutua kärsimään hurjista tarinoista.
Viimeiselle, mutta ei suinkaan vähäisimmälle Anonyymille kiitokset omakohtaisista mietteistäsi. Lapsen elämän murrosvaiheet tulevat varmasti olemaan hankalia, siksi minustakin on tärkeää rakentaa vanhemmuus luottamukselle.
Minä otin 25-vuotiaana yhteyttä lapsettomuushoitoja itsellisille naisille tekevään klinikkaan. Ohjeeksi sain siinä vaiheessa "odottaa muutaman vuoden". No, nyt olen onnellisesti naimisissa ja lapsettomuushoidoissa.
VastaaPoistaMutta se mitä silloin ajattelin äitiydestä oli, että sen tehtävän minä kantaisin pää pystyssä. Olisin ylpeä siitä, mitä olisin. Olisin ylpeä lapsestani. Eikä kenellekään lähipiiriäni lukuunottamatta kuuluisi se, miten lapsi olisi saanut alkunsa.
Voimia, onnea ja toivoa tiellesi <3 jään seuraamaan tarinaasi.
Kiitos sanoistasi, Keiju! <3
Poista