Kaikki tietävät sanonnan mustikoista ja mansikoista. Huonon huumorin vallitessa aion siis kirjoittaa luovutetuista siittiöistä. On ollut jännittävää huomata millaisia reaktioita läheisissä ihmisissä on saanut aikaan erityisesti tämä osa hedelmöityshoitoprojektistani.
En vielä tässä vaiheessa tiedä kuinka tarkasti luovuttajat seulotaan. Käsittääkseni Suomessa luovuttajalle maksetaan vain matkakorvaukset. Tämä varmasti karsii turhanpäiväiset haihattelijat joukosta. Tanskan luovutusprosessista en tiedä tuotakaan vähää, mutta luovuttajia siellä kuitenkin on enemmän kuin Suomessa. Tai niin oletan, koska suomalaisia siittiöitä voi joutua jonottamaan, mutta tanskalaisia saa heti.
Muutaman ystäväni vakaa, kokemusperäinen mielipide on, että tanskalaiset miehet ovat komeita. That's good, kuka nyt haluaisi ruman miehen geenejä lapselleen? Viime viikolla ystäväni googletti "tanskalaisia miehiä" ja suurin osa tuloksista oli kuulemma iäkkäitä ja rumia. Hänen johtopäätöksensä oli, että lapseni tulisi näyttämään hobitilta, jos valitsen tanskalaiset siittiöt.
Ulkonäöllisten seikkojen jälkeen päästään kolikon kääntöpuolelle. Mitä, jos luovuttajalla on jokin perinnöllinen sairaus? Entisessä elämässä meillä ei silloisen mieheni kanssa käynyt mielessä selvittää, sattuuko toisella tai molemmilla meistä olemaan jokin vakava perinnöllinen sairaus, josta ei ollut tullut viitteitä siihen elämänvaiheeseen mennessä. Joten miksi pelkäisin sitä luovutetuista sukusoluista? Tässä vaiheessa uskon, että seulonta on tarkempaa niiden kohdalla kuin kotikonstein helposti raskautuvien tapauksessa.
Työkaverini kanssa puhuimme perinnöllisistä sairauksista. Suomessa on joitain alueellisesti esiintyviä perinnöllisiä sairauksia. En ole tullut asiaa aiemmin ajatelleeksi, mutta kuulostaahan se järkevältä. Mikäli geeniperimä pysyy vuosikymmeniä alueellisena, alkaa geenimutaatioita muodostua.
Jos laajennan alueellista ajatteluani hieman pidemmälle, niin olen havainnut lappilaisten olevan leppoisia. Sellaista rentoutta haluaisin omaan tenavaani. Kun taas etelä-pohjanmaalaista puukkotappelijaa en lapsestani halua. En minä oikeasti koe tarpeelliseksi tietää mistä kylästä sukusolut ovat peräisin. Mutta entäs, jos joku tuttuni tai jopa sukulaiseni on sattunut luovuttamaan siittiöitään Suomessa? Ja 20 vuoden kuluttua selviäisi, että lapseni on saanut alkunsa niistä? Voisiko sellaista tapahtua muuta kuin laatusarjassa Salatut elämät?
Minut on jo vakuutettu siitä, että lapseni ei puhuisi syntyessään tanskaa, vaikka saisikin puolet rakennusaineistaan Tanskasta. Lapset eivät kuulemma syntyessään puhu. Ja kasvuympäristö vaikuttaa enemmän kuin perimä. Lapset oppivat puhumaan sitä kieltä, mitä kuulevat ympärillään. Olisiko kuitenkin mahdollista, että lapseni oppisi helpommin puhumaan muita pohjoismaisia kieliä, kun geeniperimä olisi valmiiksi vinksahtanut siihen suuntaan?
Toisen työkaverini kanssa puhuimme viime syksynä naisesta, jonka usealla lapsella oli eri isät. Hänen mielestään tämä on hieno asia evoluution kannalta. On kuulemma hyvä, mikäli geeniperimästä tulee monipuolinen. Tanskalaiset sukusolut edesauttaisivat siis myös evoluutiota.
Mitä sitten voin valita? Hedelmöityshoitolaissa sanotaan, että hoitava lääkäri valitsee sukusolut, joiden luovuttaja muistuttaa ulkonäöltään syntyvän lapsen asianomaista vanhempaa, jollei muuta mainita. Koen olevani asianomainen vanhempi, kun tulen olemaan yksin hedelmöityshoidoissa. Omat ulkonäölliset geenit on jo havaittu vahvoiksi, joten en koe tarpeelliseksi löytää itseni näköistä luovuttajaa. Luovuttajasta kerättäviä tietoja ovat luovuttajan ihon, silmien ja hiusten väri, pituus ja etninen alkuperä. Muita tietoja ei saa kerätä. Eli se siitä alueellisuudesta. Mielikuvissani näen itseni klinikan odotushuoneessa selaamassa kansiota kuin postimyyntikuvastoa ja valitsen itseäni miellyttävät piirteet. Saisinko tosiaan valita sieltä sen Johnny Deppiä muistuttavan luovuttajan?
Mitään päätöstä en ole siittiöiden suhteen vielä tehnyt, mutta tässä tilannekatsaus tämänhetkisiin ajatuksiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti