Ensimmäinen käynti klinikalla lähestyy. Henkinen aamukampa on otettu käyttöön ja samalla jännitys on ohittanut innokkuuden.
Haluan uskoa, että käynti ei tule olemaan henkisesti yhtä raskas kuin entisessä elämässä. Silloin ensimmäinen käynti oli merkki epäonnistumisen oivaltamisesta. Samalla yhteiskunnan luomat paineet kolkuttivat takaraivossa. Tällä kertaa menen täysin omasta halusta, itse asettamillani tavoitteilla ja ilman ympäristön laatimia odotuksia. Harva osaa odottaa lisääntymistä sinkkunaiselta. Ehkä? Ajan lähestyessä vanhat tuntemukset kuitenkin nostivat päätään ja muistin, ettei tämä mikään läpihuutoprojekti tule olemaan.
Pakon edestä jouduin tutustumaan poikien respektiresursseihin ja maskuliinisuuden rakentumiseen, ja tällä hetkellä lapsen kasvattaminen järkeväksi aikuiseksi tuntuu hyvin haastavalta ajatukselta. Miten saada lapsi pysymään kaidalla polulla? Kuinka paljon rahaa täytyy olla, että lapsi ei tule nyky-yhteiskunnassa syrjityksi väärien farkkujen tai vanhentuneen kännykkämallin takia? Mistä kumpuaa terve itsetunto? Minkälaiset mahdollisuudet äidillä on vaikuttaa lapsuus- ja nuoruusiän ongelmien ehkäisyyn tai niiden ratkaisemiseen? Nämä ja monta muuta kysymystä heräsi aiheeseen perehtyessä.
Edellisen kappaleen kysymyksiin tuskin saan vastauksia ensimmäisellä klinikkakäynnillä. Jospa kuitenkin hieman viisastuisin projektini suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti