Ensimmäinen psykologin käynti takana. Yllätyin kuinka raskas kokemus se oli.
Pääasiassa keskityttiin siihen, että olen yksin. Täysin yksin. Kuinka raskasta tulee olemaan, koska olen yksin. Ja mitä jos sairastun, miten sitten selviydyn. Jos vauvan rytmit ovat sekaisin, ja pitäisi jaksaa töissä. Jos olen väsynyt. Tai kuumeessa. Tai ajan kolarin ja joudun sairaalaan. Tai kuolen. Piruja maalattiin seinille oikein urakalla. Ja ymmärrän toki syyn. Mutta voihan normaalikin pariskunta joutua tilanteeseen, että toinen on yksin. Tai molemmat kuolee yllättäin. Suositteli selvittämään onko perheessäni tai ystävissäni sellaista ihmistä, joihon voin tarvittaessa turvautua - tiukan paikan tullen.
Lisäksi verkostoni on suppea. Oikeastaan hän laski verkostooni vain kanssani samalla paikkakunnalla asuvat ystävät, joiden kanssa olen mielestäni paljon tekemisissä. Viikottain ei ole paljon. Päivittäin olisi riittävästi. Jälleen ymmärrän, että mitä enemmän ollaan tekemisissä, sen läheisempiä ollaan ja kynnys pyytää (tai tarjota) apua on pienempi. Taidan olla jonkin verran erakko, koska viihdyn itseksenikin enkä aivan päivittäin jaksa olla sosiaalinen.
Lopuksi puhuttiin hieman myös siitä, miten lapsi tulee kokemaan isättömyyden. Siitä enemmän seuraavalla tapaamisella.
Kaikkiaan tuli itsekäs olo. Niin kuin olisi kertakaikkisen väärin haluta vanhemmaksi yksin. Ymmärrän tietysti, että asioita on syytä miettiä. Kaikista näkökulmista. Erityisesti mahdollisen lapsen kannalta. Ehkä noiden psykologin tapaamisten tarkoitus on erotella jyvät akanoista - saada epävarmat luopumaan projektista.
Iltakävely koiran kanssa vesisateessa kevensi vähän oloa. Samana iltana en jaksanut keskustella tapaamisesta muuta kuin äitini kanssa, mutta seuraavana päivänä käydyt keskustelut siskoni ja läheisten ystävieni kanssa auttoivat myös. Pirut maalataan piiloon valoisammilla ajatuksilla ja fiiliksillä.
Minä päädyin olemaan vauvaikäisen kanssa varsin yksin, kun ero tuli muksun ollessa reilu puolivuotias. Kyllä sitä pärjää, kun tahtoa on ja pärjätä täytyy. Ja ne worst case skenaariot ovat onneksi niitä pahimpia... Käytännössä meillä on neljän vuoden aikana ollut yksi sellainen tilanne, että minun oli pakko saada joku meille olemaan päivä vauvan kanssa, jotta selvisin tarpeeksi tolpilleni omasta oksennustaudistani. Sellaisia tilanteita onkin sitten ollut enemmän, että kipeä lapsi on vain otettava pulkassa mukaan kuumeisena kauppaan, kun jääkaappi on täydennettävä vaikka sairasta lasta pitäisi mieluiten vain kotona.
VastaaPoistaElämällä on tapana järjestyä!
Kiitos, Tahruska, sanoistasi. Noin minäkin (kai) olin ajatellut ennen kuin psykologi sekoitti ajatuksenjuoksuni. Lähipiiri muistuttikin, että monilla ei ole etukäteen mahdollisuutta varautua näihin worst case skenaarioihin.
PoistaMinä kävin kahdella psykolla Turussa, toinen oli yltiöpessimisti ja toinen yltiöoptimisti. Molemmat käynnit olivat täysin hyödyttömiä. Ei puhuttu niistä asioista jotka olisin halunnut pois sydämeltä, enkä olisi uskaltanutkaan, koska kaikki kirjoitetaan lausuntoon joka jää ikuisiksi ajoiksi pyörimään klinikan tietojärjestelmään. Ja pahimmassa tapauksessa lausunto on negatiivinen, jos vaikuttaa epäröivältä. Tämän pessimistikäynnin jälkeen itkin kaksi viikkoa ja vaihdoin psykologia.
VastaaPoistaVoi ei! Monenlaisia psykoja klinikoiden listoille onkin päätynyt. Taisin sittenkin päästä vähällä.
Poista